keskiviikko 30. huhtikuuta 2008

Koyasan-vuorella 14.4.2008











Koyasan-vuori on n. 1000 metriä korkea ja on pyhä paikka. Sinne on joku munkki aikoinaan kiivennyt ja kokenut valaistumisen. Matka vuorelle kesti n. 1,5 tuntia. Matkalla pysähdyttiin Koyasanin kaupunkiin ja päästiin tapaamaan pormestaria. Hän on n. 40-vuotias ja puhui hyvää englantia, mikä ei ole tavallista täällä. Hän on radioamatööri samoin kuin isäntäni Yoichi. Pormestarin luo kaupungintaloon mentäessä alakerrassa otettiin kengät pois ja laitettiin tohvelit. Näin myös monissa tehtaissa ja temppeleissä. Pormesteri tarjosi teetä ja keskusteltiin Suomesta ja meidän GSE-matkasta n. 20 minuuttia.

Ravintolassa saimme nauttia munkin aterian eli kasvisruokaa. Yhdessä kuvassa on näkymä japanilaiseen apteekkiin.
Vuorella on useita suuria buddhalaistemppeleitä ja korkeita 1000 vuotta vanhoja puita. Siellä on myös suuri hautausmaa, jossa on paljon erilaisia buddhalaisia muistomerkkejä.

Olimme Markus, Saija ja minä sekä meidän isäntäperheiden edustajat. Terolla ja Erpolla oli omat ohjelmansa.

Piirin D2650 piirikokous 13.4.2008 Kiotossa











Rotarypiirissä D2650 (Kioton seutu) on n. 2000 rotaria. Heistä paikalle suureen saliin oli saapunut 1500. Aluksi oli paljon kunniavieraiden ym. esittelyjä ja puheita. Klo 12 oli meidän esityksemme vuoro. Pikkuisen hermostutti kun etukäteen ei oikein kerrottu miten sinne lavalle ryhmittäytyä.

Piirikonferenssin juhlaillallinen 12.4.2008





Hieno juhla kuten kuvista näkyy. Mukana myös RI:n tuleva presidentti.





Vierailu Sharp-yhtiössä




11.4.2008 Aamulla ajoimme Tenri-nimiseen kaupuniin. Siellä on Sharp-yhiön pääpaikka. Siellä tutustuttiin yhtiön historiasta ja nykyajasta kertovaan näyttelyyn. Sharp-nimi tulee siitä, että ensimmäien tuote oli lyijytäytekynä.

maanantai 28. huhtikuuta 2008

Kuvia



Tässä mallia rummunkannosta Hikonen kaupungin kevätjuhlasta (20.4).



Vanhempaa herrasmiestä touhu alkoi jo väsyttämään.



















Kalassa ehdin käydä pikaisesti Hikonessa, Lake Biwaan laskevassa joessa. Ihan tyhjä reissu ei tullut, kun vieressä sattui olemaan myös saama-miehiä. Kuvassa black-bass, eli musta bassi ja onnellinen omistaja.














Kyseinen kala on istutettu vesistöön ja nykyisin siitä on muodostunut jo ongelma. Se kun tahtoo syödä kaikki muut kalat vesistä.















Sellunkeittoa perinteiseen tapaan japanilaisella paperitehtaalla.


Todajin temppeli, joka on maailman suurin puurakennus. Korkeutta melkein 60 metriä ja ikääkin jo yli 1000 vuotta.
Vaikka paikalliset sotaherrat ovat temppeliä poltelleet useampaan otteeseen niin aina se on saatu kunnostettua. Sisällä asuu arviolta yli 35 -metrinen budhhan kuva.

sunnuntai 27. huhtikuuta 2008

Turinoita nro 2

La 19.4. Terveppä terve. Nyt täytyy heti kättelyssä todetä, että tätä tarinaa kirjoitetaan perjantaista 25. eteenpäin milloin ehditään tai jaksaa, joten ollaan noin viikko perässä. Onneksi, onneksi tuo muisti on jotain mitä riittää ja jonka tarkkuus vetää vertoja jos mihinkin. Ehkä se ainoa ongelma sen suhteen on sen rajallinen kesto. Tai kestämättömyys...

Su 20.4. Kevätjuhla. Sunnuntaina vietettiin perinteista kevätjuhlaa käsittäkseeni hyvän sadon toivomisen merkeissä. Tilaisuus on samalla kahden kylän yhteinen juhla, jonka yhtenä tarkoituksena on myöskin koota muualle muuttaneet nuoret yhteen viettämään aikaa vanhempien kyläläisten, toistensa ja tietysti omien vanhempiensa kanssa.

Koko shoun idea oli kuskata kohtalaisen painava rumpu kylältä omasta tallistaan lähistöllä olevan temppelin pihalle. Molemmista kylistä omansa perätysten omat rumpunsa. Ja tietysti ohjelmaan kuului myös rumpujen ja ”kellojen” rytmikäs soitto. Tilaisuus oli myös sinällään mielenkintoinen, että alle 18 vuotiaiden tehtävänä oli kuskata juomia, lähinnä sakea ja huolehtia siitä, että sitä oli koko ajan kätten ulottuvilla. Tieysti myös olut toimi urheilusuoritusta parantavana nautinta aineena.

Täysi-ikäiset, mutta muistaakseni alle 60 vuotiaat sitten toimivat rumpujen kantajina. Vanhempien, rumpujen kannosta eläkkeelle jääneiden hattupäisten herrojen ainoana tehtävänä oli huolehtia osallistujien, mutta erityisesti itsensä juottajina. Aamulla, kun homma käynnistyi, niin kohta jo kuului vähän moitetta siitä, että herrat olivat vieläkin liian selvin päin. Mutta kyllä nämä herrat tässä asiassa sitten pikku hiljaa kunnostautuivat :-)

Rumpujen kanto ja varsinkin portaiden ylös kantaminen ja vetäminen kesti ehkä noin pari tuntia, jonka jälkeen temppelin läheisellä kukkulalla nautittiin picnic:iä. Parin tunnin huilaamisen jälkeen alkoi sitten rumpujen kelkkoaminen takaisin lähtöpaikkoihin. Kovaa hommaa edelleen. Nyt taukoja sitten pidettiin muutaman sadan metrin välein ja urheilujuoman nauttiminen kiihtyi. Tietysti, koska olihan suorituskin kestänyt jo tuntikausia. Viimeinen noin puolikilometrinen oli sitten varsinainen huipentuma, koska ideana oli hinkata rumpuja ees taas, kymmenen metriä eteen ja viisi takaisin. Ja kylläpä siinä sitten hiki tulikin. Aamulla oli hartioissa myös ansaitut jäljet kantamisesta.

Niin, se kantaminen tapahtui isoista puista tehtyjen kantotelineiden avulla. Telineet varmaan painoivat enemmän kuin rummut ja niiden kaksi paukuttajaa, mutta mikäpä se siinä.

Illalla sitten nautittiin pienessä porukassa lähtiäisillallinen hotellin ravintolassa.

Ma 21.4. Kohtaaminen jossain ja uusien matkanjärjestäjien hoiviin siirtyminen. Eli tästä eteenpäin loppu viikko kuljetaan Fukui:n maisemissa. Tämä on sitten hiukan suurempi kylä, eli taitaa olla n. 280 000 asukasta. Mutta edelleen tykkäävät, että maallahan sitä ollaan.

Uusien matkanjärjestäjien kanssa suunnattiin alkjaisiksi Japanin merelle katselemaan hienoja kallioita, joilta kertoman mukaan oli aikoinaan heitetty ”ilkeä” munkki mereen. Käytiin noin puolen tunnin lenkki merellä kiertämässä ja rantoja mereltä käsin ihastelemassa. Hienot maisemat, hieno päivä ja mukavat uudet oppaat.

Illaksi sitten isäntäperheisiin illalliselle ja nukkumaan.

Ti 22.4. Hypätään yksi päivä yli ja helpotetaan lukijoiden elämää....

Ke 23.4. Aamusta taas merkistä liikkeelle ja kohti ”puutoria”. Homman nimi oli sellainen, että paikalliset metsänomistajat / muut, jotka nyt oli puuta myymässä kohtasi niiden ostajat. Ja huutokaupalla kauppaa tehtiin. Puiden pituus, läpimitta ja ”sisuksen” laatu ratkaisi muodostuvan hinnan. Tämän kertaisen tapahtuman kallein tukki oli 4 metriä pitkä, reilu 50cm halkaisijaltaan ja maksoi n. 500€.

Alueella kiertelyn jälkeen suoritettiin currylounas huutokauppapaikan yhteydessä olevassa ravintolassa. Jututimme myös paikallista puuseppää, jolla oli kaikenlaista hienoa tavaraa kaupan.

Huutokauppa paikasta jatkoimme matkaa ja teimme pikaisen mutkan vanhan kylän tai kaupungin alueella. Osa tästä kylästä oli uudelleen rakennettu vanhan tyylin mukaisesti. Kylän nimi ei just nyt tule mieleen, mutta joku samuraipäällikkö sen oli aikoinaan perustanut ja muistaakseni alueella oli pari tuhatta taloa ja reilu 10 000 asukasta. Siis ollut joskus.

Kylään tutustumisen jälkeen teimme visiitin huonekalutehtaalle. Saattaa tosin olla, että tehtaalla vierailu ja kylän katselu tapahtui käänteisessä järjestyksessä, mutta eipä se taida sisältöä muuttaa

Tehtaalla oli kovat tavoitteet lähteä Eurooppaan ja tätä varten olivatkin juuri osallistuneet Milanossa järjestettäville sisustusmessuille. Oli kuulemma ollut kiinnostustakin. Se, mikä erityisesti jäi mieleen oli sohvien kankaiden valmistaminen myös Japanilaisesta paperista! Onko se sitten kangasta? Ei kai, mutta pointti tullee esille.

Ei kannata kysyä kovin yksityiskohtaisesti mitä tämä paperin käyttäminen perinteisemmän kankaan sijasta mahtaa tarkoittaa, mutta mukavan tuntuista materiaalia ja ovat ainoita, jotka tätä hommaa osaavat tehdä. Jälkimmäistä ei tietystikään tarvitse hirveästi ihmetellä, harvoin on tullut törmättyä paperista valmistettuihin huonekaluihin. Se jäi epäselväksi kuinka hyvin tuommoinen mahtaisi palaa...

Huonekalutehtaalla vierailun jälkeen kävimme kokeilemassa Japanilaisen paperin tekemistä. Helpolta näyttää, mutta eipä tuo sitten kuitenkaan oikein tahtonut sujua. Ehkä sitten on niin, että ei se seppäkään syntyessään takoa osannut... Tälla tavalla valmistettu paperi on sitä paperia mitä on ehkä totuttu näkemään erilaisten Japanilaisten runojen kirjoitusalustoina, kauniisti kuvioitua paperia ja siinä sitten joku runo tai tarina.

Paperin valmistamisen kokeilun jälkeen vierailimme vielä perinteisellä paperitehtaalla ja saimme tavata vanhan paperivalmistaja guru:n. Oli kuulemma todella suuri kunnia ja harvinainen tilaisuus päästä tapaamaan ja kättelemään tätä mukavaa vanhaa herraa. Saimme häneltä lahjaksi hänen valmistamaansa paperia, jonka hän oli ”maalannut”, eli oikeammin värjännyt erittäin perinteisellä tavalla. Ja tavalla, jota kuulemma kukaan ei enää taida kuten hän. Pyysimme häneltä vielä signeeraukset näihin töihin.

Rumasti sanottuna tämä oli juuri tapahtuma hetkellä hiukan ”helmiä sioille” juttu, koska eihän me tietystikään ymmärretty sillä hetkellä kuinka merkittävä tämä tapaaminen oli. Toisekseen mukana olleet tulkitsijat innostuksissaan ja kunnoituksissaan vähän unohtivat, että meille edelleen tuottaa vähän ongelmia seurata japanin kielellä käytävää keskustelua.

Mutta sen jälkeen, kun yksi jos toinenkin mukana olleista paikallisista oli päivitellyt kuinka onnekkaita olimme olleet ja kuinka kateellisia he olivat siitä, että saimme taiteilijalta myös nämä lahjat, ainakin allekirjoittanut alkoi hahmottamaan, että me todella taisimme olimme onnekkaita ja tapaaminen oli suuri kunnia. Valitettavasti vain nimi ei jäänyt nyt mieleen ja myös allekirjoitus on tehty paikallisella murteella, joten sen tarkistaminen juuri tällä hetkellä ei nyt onnistu. Mutta palataan tähän myöhemmin.

To 24.4. Tänäänpä sitten satoi tuota vettä. Vaan eipä huolta tästä, sisällähän sitä saa olla, jos kaupunginjohtajan juttusilla istuskelee. Eli teimme pikaisen visiitin kaupunginjohtajan puheilla. Ja kyllä se vain tietysti niin on, että isompi paikka, isommat puitteet. Kyllä se sitten näkyy aina kaupungin virallisten neuvottelutilojen tilasta, eli koosta, materiaaleista ja ilmeestä. Mutta näinhän se joissain asioissa tahtoo joskus mennä. Mikäpä se sitä siinä.

Päällikön puheilta suuntasimme museoon. Museossa käsiteltiin tällä kertaa tietysti kaupungin kohtaloa, mutta myös sitten vähän samuraihommia, mitä ei kyllä ihan hirvesti ole vielä näkynyt. Esillä oli hienoja esineitä vanhoilta ajoilta. Halukkaat pääsivät myös sovittelemaan vanhaan tyyliin valmistettuja vaatteita. Tosin nailonia taisi olla mukana enemmän kuin ennen. Ei henkilökohtaista kokemusta.

Museossa vierailun jälkeen nousimme tuossa kaupungin ”keskellä” olevalle kukkulalle nauttimaan huipulla olevan nuudeliravintolan antimia. Kylmänähän ne sitten muiden ruokien jälkeen ryystettiinkin. Kukkula sinänsä oli kyllä sitten sen kokoinen ja varsinkin jyrkkyinen, että kotimaisissa olosuhteissa siinä olisi laskettelukeskus, hiihtokeskus lentomäkineen sun muuta. Korkeuseroa arveltiin olevan siinä lähelle 150m. Mistä sitten lie mitattuna, mutta jostain alhaalta ylös kaiketi.

Mutta täällä kukkula näytti olevan lähinnä täynnä todella syheröisiä serpentiille rullattuja teitä ja ulkoilureittejä. Serpentiinille rullatuista teistä täytyy todeta, että eipä ole tainnut tultua noin syheröisillä poluilla ajeltua, jos vähän syheröisellä joskus on käynytkin. Syherösäheröä ei tosin ollut järjettömänä pitkälti, mutta joku kilsa kuitenkin. Ja noihin ulkoilureitteihin täytyy vielä koittaa tutustua, koska allekirjoittaneen majapaikasta menee siihen reunamille n. 10 minuuttia käveleskellä. Juoksentelemassa lähellä on jo tullut käytyä parina aamuna.

Lounaalta jakaannuimme sitten omien kiinnostuskohteiden pariin, eli viettämään hiukan mielestäni ihan ansaittua vapaa-aikaa. Tosin Markuksen kalastus ei, tälläkään, kertaa toteutunut. Nyt oli sitten sateinen keli, joka ei ollut kaikkien mieleen, vaikka ehkä juuri kalamiehen mieleen olisi ollutkin. Markus lähtikin sitten sinne minne muutkin paitsi Saija lähti, eli rangelle lätkiin palloja. Saija kävi sitten puolestaan ostoksilla ja elokuvissa.

Ainakin allekirjoittanut oli rangelle pääsystä mielissään ja sai hakattua siinä reilussa tunnissa 300 palloa, välistä sinne tänne, mutta jotensakin kyllä meni ihan sinne minne pitikin. Edellisellä kerralla havaittua, talven aikana kerättyä valtavaa slaissia ei enää ilmennyt semmoisessa muodossa, että olisi syytä pelätä tulevana kautena hukattujen pallojen käsittämätöntä määrää. Tosin nyt oli länsimaisille aikuisille tarkoitetut mailat käytössä...

Rangelta meidät palautettiin lähtöruutuihin valmistautumaan illan rotary-kokoukseen.

Kokous otti paikkansa hotelli Fukuissa, mikä kyllä sitten täytti jälleen ”niiden parempien” hotellien tuntomerkit. Hieno paikka, hienot puitteet. Siinä sitä sitten kuunneltiin puheita, vaihdeltiin kuulumisia pöytäseuralaisten kanssa ja nautittiin hyvästä illallisesta. Tarjolla taisi olla ulkomaalaisten vieraiden mieliksi sitten vähän pottuakin, koska riisit pidettiin tällä kertaa piilossa. Oli tarjolla tietysti myös ihan tavallista paikallista ruokaa ja erityisesti lohi oli todella makoisaa. Ja jälleen kerran rasvakeitin oli ollut kovassa käytössä ja siellä oli käytelty vähän vaikka mitä. Kovin on kyllä suosittua tämä täällä päin sen verran on pakko tähän väliin todeta, ehkä jo kuinkakin monennen kerran. Mutta tulkoot vielä kerran, niin onpahan sitten ainakin selvää, että rasvekeittimillä voi tässä maassa tehdä kauppaa.

Pienoisena ässänä hihassa viimeisenä tarjoiluun kannettiin ihan perinteisen näköistä ja makuista spagette bolognaisea, eli tuttavallisemmin nauhamakaroonia jauhelikastikkeella. Hyvää oli sekin :-)

Pe 25.4. No niin, aamusta lähdettiin vähän eri aikoihin liikkeelle ja allekirjoittanut kaiketi sitten kaikista aikaisimmin, koska odotteli puoli tunita muiden saapumista Nicca nimiselle kemikaalitehtaalle. Siinä muita odotellessa keskustelin heidän valtuutetun kiertokäyntiopas/palkanmaksaja/verojenhuolitsija/englanninopettajan kanssa. Hän siinä odotellessa kertoi miksi on yrityksessä ja miksi siellä on hyvä olla. No, positiivisesti ainakin lähti liikkeelle, koska hänen kanssaan pystyi kohtuu hyvin keskustelemaan ns. tavallisista asioista. Hän mainitsi yrityksen hyvän ja kannustavan ilmapiirin eräiksi syiksi, mutta erityisesti hän kehui tehtaan johtajaa ja omistajaa kolmannessa polvessa.

Eikä kyllä suotta kehunutkaan, todella fiksun ja jokseenkin länsimaisesti ajatteleva kaveri, joka puhui todella sujuvaa lontoon murretta. Tosin amerikkalaisittain. No, tämä lieneekin edellytys, jos yritys aikoo jatkaa käynnissä olevaa laajentumistaan lännen suuntaan. Siis myös kauemmas kuin esim. Kiinaan, josta löytyy tehtaita. Hän piti pienen esitelmän siitä kuinka jo hänen ukkinsa, eli tehtaan perustaja oli lähtenyt siitä ajatuksesta, että kaikki lähtee onnellisesta työntekijästä ja tyytyväisestä asiakkaasta ja näiden positiivisena yhteistoiminta syntyy tuottoa tuottava yritys. Noin karkeasti lyhennettynä. Ja ajatus sitten toimi monen asian taustalla mitä yrityksessä tehdään ja kuinka siellä toimitaan. Varsinaisen esittelyn suoritti sitten mainittu monitoimimies ja tehtaan T&K:n vetäjä, hänkin hyvin kielitaitoinen.

Jälkimmäinen vetäisi sitten omankin henkilökunnan, siis muutaman paikalla olevan, yllätykseksi GSE-lappuset esiin ja hän kertoi tuntevansa toimintaa hyvinkin, koska oli itse vuonna.... olikohan 1992 ollut vaihdossa Australiassa. Ja tämä on sitten aikoinaan toiminut merkittävänä muutoksena hänen urallaan. Ennen tätä hän oli toiminut Nicca:n palveluksessa, mutta ainoastaan kotimaassa, Japanissa. Mutta tuon vierailun jälkeen hän on työskennellyt, saman konsernin alla, USA:ssa ja Ranskassa yhteensä taisi olla alun toistakymmentä vuotta. Eli kotimaassa työskentely oli muuttunut ulkomailla työskentelyksi. Tosin nyt sitten takas Japaniassa. Reilu 50 vuotias kaveri.

Tehtaassa vierailun jälkeen suoritimme ranskalaistyyppisessä ravintelissa oikein hienostuneen lounaan. Puitteet olivat hienot, ruokien asettelu hienoa, palvelushenkilökuntaa reilusti ja se toimi jne. Ja myös annokset olivat pieniä, joten kaikki hienon ravintelin tunnusmerkit täyttyivät moitteettomasti. Lisäksi mukana ollut monitoimimies, tai nuori herrahan hän kyllä oli, tuntui olevan vähän hermostunut ja asiaa häneltä tiedusteltaessa hän sanoikin olevansa vähän hermostunut, koska ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt tässä paikassa, eikä varsinkaan hienossa ravintolassa. No, se siis oli ihan hieno. Tosin on kyllä pakko sanoa, että tässä kohtaa taitaa tulla sitten hivenen eroa hienon ja hienon välille, nämä asiathan näin kadunmiehen käsittelyssä ovat aina vähän suhteellisia. Michelinukkelit on sitten asia erikseen. Kyllähän paikka hieno oli, kuten jo mainittua, mutta ehkäpä ainakin allekirjoittanut sijoittaa ravintolan kuuluvaksi ”niihin parempiin”, mutta kuitenkin ehkä hienommissakin puitteissa pottua on tullut pureksittua. Mutta ei moitteita, hyvät pisteet :-)

Paikka muuten sattui myös olemaan tehtaan omistajan sivubisnes. Pyysi välittämään kaikki moitteet lyhentämättömänä. No, jos ainoa moittimisen asia olisi ollut hivenen kylmähköllä ollut huoneen viilennys ja vähän pöydälle läikähtänyt vesi, niin eipä olisi tainnut kannattaa. Joten lähetimme vain kiitokset hienosta lounaasta. Tai lähinnä kai sitten onnittelut hienosta ravintelista, koska kyllähän se raha vaihtoi tiskillä omistajaa.

Lounaan jälkeen saapastelimme lähistöllä olevaan Fukui:n yliopistoon ja eritysesti sen tekniseen osastoon. Tutustuimme kuuteen erilaiseen laboratorioon, joista muutama viittasi ehkä ihan Suomalaiseen yliopistoon verrattavissa olevaan tutkimustyöhön. Muuten nämä olivat ehkä vähän enemmän opetuspajoja, joissa kehiteltiin, toki hienoa, systeemejä, mutta ehkä kuitenkin sillä tasolla, että asioita on jo oikeassa elämässä käytössä. Tosin täytyy tässä kohtaa muistaa, että täkäläinen yliopisto käsittää myös meikäläisen ammattikorkeakoulutason, joten sisältöä ja suuntausta täytyy ajatella myös tämä asia huomoiden. Kokemusta kotimaisesta ammattikorkeakouluksesta teknisestä näkökulmasta ei kyllä valitettavasti löydy. Mutta vanhasta kauppaoppilaitoksesta kuitenkin sen verran, että osaa erottaa ainakin kauppaoppilaitoksen ja yliopistossa opiskeltavan kaupallisen koulutuksen. Molemmat hyviä, mutta kuten sanottua sisältö ja suuntaus toisenlainen.

Ja kyllä sen verran tuota teknistä puoltakin voi ehkä verrata, että siinä missä täällä metallipajalla väsättiin mikroautoa ja vähän isompaa ”formulaa” (huippunopeus 120km/h), niin samaan aikaan eräässä kotimaisessa yliopistossa tai korkeakoulussa rakennetaan autoa, jolla on tarkoitus edetä desilitran polttoaineella todella kauas. Ehkä jossain ammattikorkeakoulussa hitsataan mikroautoa. Tokihan niidenkin tekemiseen täytyy laskinta käyttää, jos ei ihan täysin lähde kokeilemisen kautta liikkeelle. Loppuu vain vapaaehtoiset ajajat varmaan aika nopeasti, jos aina sattuu kantapäähän, kun joku putki oli hitsattu väärään kohtaan...

Toisaalta sitten ”moottorintutkimispajalla”, sponsored by Mitsubishi, tehtiin mielenkiintoisen oloista mittaamista moottorin toiminnan selvittämiseksi. Siinä huomioitiin jos minkälaistakin asiaa ja keskenämme arvelimme näitä tietoja pystyttävän käyttämään vaikkapa polttoaineen syötön ajoitukseen, määrään mäntien, venttiilien sun muiden muotoihin ja keskinäisiin sijainteihin yms. Ja tämä ehkä sitten oli jo vähän korkeamman tason asioiden tutkimista ja kehittämistä.

No ei edellisestä aiheesta sen enempää, ”spekulointia” puolustusasianajaja sanoisi. Kierroksen opasti hauska pieni professori, joka puhui lontoota juuri niin stereotypisellä tavalla kuin vain voin kuvitella Japanilaisen sitä puhuvan. Aluksi kyllä tuli vähän sisäisesti hymyiltyä, mutta selostuksen sisältö kyllä oli ihan oikeaa ja sanoja ei tarvinnut kauheasti haeskella, joten.... No, annetaan tänään niitä pisteitä - hyvät pisteet :-)

La 26.4. Aamusta taas merkistä liikkeelle. Nyt kohteena oli reilun tunnin ajomatkan päässä oleva dinosaurusmuseo. Hieno paikka ja ainakin allekirjoittanut vierailu ensimmäistä kertaa elämässään paikassa, joka oli täysin omistettu esihistoriallisen elämän erilaiseen käsittelemiseen. Paikalla oli enemmän ja vähemmän aitoa tavaraa. Mutta joka tapauksessa aidossa koossa, joten saipa ainakin käsityksen siitä, kuinka valtavia osa näistä eläimistä oli aikoinaan ollut. Ja sitten se kuuluisa Jurassic Parkin T-rex:n esikuva... pelottavan näköinen olio kaikkinen isoine hampaine ja kynsine.

Museon jälkeen teimme visiitin perinteiseen Japanilaiseen kylpylään. Mielenkiintoinen kokemus tämäkin. Harvoin sitä tulee kylvettyä oranssissa tai violetissa vedessä. Tai katseltua tv-mainoksia saunan lauteilla. Väkisin kyllä kävi mielessä, että mitäköhän sieniä sitä alkaa varvasvälissä kasvamaan, kun ei niissä altaissa ainakaan liikaa esim. klooria ollut. Mutta seinällä oli vakuuttavan näköinen todistus eliöiden mittaamisesta. Tosin tästä ei sitten sen enempää ymmärtänytkään.

Kylpylässä syödyn lounaan jälkeen suuntasimme ylös vuorelle kohti vanhaa ja perinteistä budhatemppeliä. Tämä temppeli edustaa nyt sitten Zazen suuntausta, jossa mietiskely on erittäin tärkeässä osassa. Munkkioppilaana oli myös Puolalainen herra, jonka kanssa käyty keskustelu avasi aikalailla ajatuksia siitä mistä tässä kaikessa on kysymys. Lyhyesti homma menee niin, että tarkoituksena ei ole kunnioittaa mitään jumalaa, vaan kyseessä on enemmänkin tapa elää ja ajatella.

Harjoittelimme myös mietiskelyä ja istuimme enemmän tai vähemmän jalat ja selkä turrana 25 minuuttia ”lootusasennoissa”, hiljaa ja pyrkimällä olemaan miettimättä yhtään mitään. Oikein mielenkiintoinen kokemus, ja tilanne oli oikeasti mieleenpainuva. Vettä sateli hissukseen, linnut lauloivat ja siinä sitten vain oltiin silmät puoli tangossa. Saimme halutessamme myös kokeilla mitä tapahtuu, kun salissa oleva kouluttaja havaitsee jonkun ajatuksen harhailevan, asennon oleva väärä tms. Kevyt kosketus olkapäähän merkiksi, että paljasta oikea puoli kaulastasi ja ota kepin isku oikeaan olkapäähän. Läps vain ja taas muistaa kuinka miettiä oikealla tavalla. Mielenkiintoinen kokemus kaikenkaikkiaan, huolimatta, että itse kukin salista poistuessaan laahasi perässä jalkoja, jotka ei tahtonut oikein toimia :-)

Mietiskelyn jälkeen joimme vielä sillä hetkellä temppelin vanhimman papin kanssa teet samalla, kun hän kertoi mitä Zazen budhismi on. Ja tähän keskusteluun liittyi sitten myöhemmin jo mainittu Puolalainen kaveri. Oli muuten viides vuosi Japanissa ja aina yksi vuosi yhdessä temppelissä kerrallaan. Juuri tässä temppelissä hän jatkaisi aina seuraavaan kevääseen saakka.

Temppeliltä sitten takaisin perheisiin lepäilemaan ja pakkailemaan. Illalla sitten ”viimeinen” illallinen tämän kerhon jäsenten ja perheiden kanssa ja aamulla lähtö uuteen paikkaan.

Että näin tämä jakso. Näihin kuviin ja tunnelmiin täältä tähän.